Mikäs se meille onkaan rantautunut?

| On
22.8.14
Toisinaan se näkyy ruokapöydässä, kun muuten käytöstavat omaava poika heittääkin ruokaa lattialle 
ja rummuttaa lusikkaa lautasella. Välillä se on korttelin taakse saakka kantautuva huuto, kun äiti käskee sisälle.
Tai sitten se on levyksi asettautumista lattialle, jokaisen ruumiinosan osoittaessa eri ilmansuuntiin, potkuja lattiaan 
ja sätkiminen on jo sitä luokkaa, että ei ole varma kannattaako soittaako lääkärille- vai papille (manaajalle).
Se on sitä kun kaikkeen sanotaan ei, tai mielummin painottaen eieieiei, että varmasti ymmärtää sen olevan ei,
ja vaikka luvassa olisi kivaa, sanotaan kuitenkin ei, ihan vaan siksi, että oltaisiin eri mieltä.

En mä tiedä miten teillä, mutta meillä se uhma osoittautuu näin.


Se on raskasta vanhemmille mutta on hyvä kun lapsi uhmaa, on hyvä, että lapsi uskaltaa uhmata. 
Lapsi ei uhmaa kiusatakseen vanhempiaan (vaikka tästä en ole aina ihan varma) vaan lapsi harjoittelee oman tahdon ilmaisua ja säätelyä. Vaikka välillä tuntuukin, että harmitus menee tilanteeseen nähden ihan överiksi, ei lapsi vain osaa vielä käsitellä tuntemuksiaan. Tunteisiin on lupa mutta pettymyksiä täytyy tuottaa- ne ovat väistämätön osa elämää, ennemmin tai myöhemmin. Lasta ei pidä rankaista tuntemuksistaan, vaan yrittää selvittää lapselle, mikä harmittaa. Rauhoituttua muistuttaa, että lapsi on rakas kiukkuineen kaikkineen. 



Tässähän tuleekin mukavana aasin siltana se, mitä me vanhemmat päätämme tehdä, kun se uhma lähettää 
ennakoivia signaaleja- mennäkö sieltä mistä aita on matalin vai pysyä jämptinä. 
Yleisimpiä virheitä on antaa periksi uhman saapuessa, peläten kohtausta ja ihmisten katseita, 
tai se mitä ehkä pidän pahimpana, kun Ei ei olekaan Ei, vaan muutaman ein jälkeen se on Kyllä. 
Lapset eivät ole typeriä (vaikka toisinaan hyvin koittavat hämätä) ja ymmärtävätkin pian,
että tarpeeksi kun jankkaa niin kyllä mutsi periksi antaa. 


Meillä uhma kohtaukset on onneksi pitkälti rajoittunut kotiin tai pihapiiriin. Olen koittanut aina keskustella, tehdä kompromisseja ja auttaa lasta ymmärtämään miksi. Olen tarjonnut vaihtoehtoja ja antanut aikaa, mutta kuitenkin tehnyt selväksi, että minä olen se, joka päättää. Tehnyt selväksi, että vaikka kuinka harmittaa niin äitiä ei silti saa lyödä. 

Olen antanut Oliverille mahdollisuuden päättää joistakin asioista. Antanut vaihtoehtoja mitä vaatteita puetaan, valita kaupassa mitä leipää syödään jnejne. Kotona Oliver saa kokea olevansa tärkeä osallistumalla kotitöihin ja oikeastaan aina kun olen hellan äärellä, on poika jo hakemassa penkkiä, että ylettää auttamaan.
Siinä missä vaadin kiitosta Oliverilta, pidän tärkeänä osoittaa sitä hänelle. 
Kiitetään ja kehutaan, kun poika auttaa, tekee kun pyydetään tai vaan kun on muuten vain mallikas. 


Olisi kuitenkin ihan törkeä emävale väittää, että itse osaisin aina olla se aikuinen uhman kyläillessä.
Välillä on äitille tullut symppisuhma ja on sitten huudettu kilpaa. 
Menetetty totaalisesti hermot. En ole tästä mitenkään erityisen ylpeä.
On tietenkin hyvä, että myös vanhemmat näyttävät tunteensa, niin hyvät että ne huonommatkin, 
niin lapsikin oppii ymmärtämään sen olevan normaalia ihan meille kaikille tallaajille. 
Niin vaan ne vanhemmatkin on erehtyväisiä. Mutta on ehdottoman tärkeää selittää lapselle, miksi äiti suuttui 
ja pyytää yhtälailla anteeksi. Halata ja kertoa, että on vieläkin ihan kauhean rakas. Me ollaan kaikki kuitenkin vain ihmisiä. Kauhean rakkaita toisillemme kiukkuineen kaikkineen.




12 kommenttia on "Mikäs se meille onkaan rantautunut?"
  1. Ihan huippu huippu teksti! Miten aidosti osaat pukea sanoiksi ajatuksia ja kirjoittaa rehellisesti hyviä pointteja ja ajatuksia.

    Kielioppikehujakin, erinomaisesti jäsennelty ja kappalejaoteltu teksti ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, tässähän ihan punastuu ;) kiitos <3

      Poista
  2. Kun lapsia on monenikäisiä, kaksi vuotiaan uhma tuntuu lähinnä läpältä. Ei siis niin, ettei sitä olisi, eikä se olisi pienelle todellista ja vanhemmille välillä rankkaa. Vaan se on jotenkin niin kesyä ja liikuttavaa. Lapsi on tunteen vietävissä, huutaa ja raivoaa ja tulee sitten syliin ja haluaa olla pieni ja rakastettu. Sitä sietää jotenkin paremmin, kun koululaisen vastaan hangoittelua ja äidin nimittelyä. Kun isommilta vaatii jotenkin enemmän itsehillintää ja ymmärrystä, vaikka oikeasti kyse on samasta asiasta. Kasvamisen kipua ja vanhemmista irtautumisen tuskaa ja ristiriitaa. Ja sitä paitsi, eihän me aikuisetkaan osata aina käyttäytyä. Tosi kiva kirjoitus itsellekkin ajankohtaisesta aiheesta, sori nää mun pitkät epäjohdonmukaiset jorinat :) Rillamarilla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onhan se varmasti pientä ja kolmevuotiaana varmaan vasta lähemmin saan vielä tutustua uhmaan. Näin kuitenkin ensimmäisen lapsen äitinä on tässäkin jo harjoittelua ;)

      Poista
    2. Ja kiitos kommentista! Niinhän se on että vanhemmalta sitä käytöstä on vaikeampi sietää kun odottaa enemmän, vaikka tilanne tosiaan on sama. Onneksi mulla on sinne vielä matkaa ;)

      Poista
    3. Huh ja vielä, komppaan, ei me aikuisetkaan aina osata käyttäytyä. Välillä tulee huono fiilis kun menettää hermot mutta sellaista se elämä on :)

      Poista
  3. No tämä oli hyvä teksti, niin hienosti puettu ja ajateltu. Asia joka meille parin vuoden ikäisille on itsestäänselvyys, mutta jota silti pitää muistutella jatkuvasti. Mulla ainakin palaa käpy hetkessä ja olen monesti vähemmän ylpeä sanoistani ja pyytelen anteeksi. Ja sitten muistuttelen itselleni, että minä olen se aikuinen jonka pitää antaa toiselle tilaa käsitellä tunteensa. Viimeksi tänään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos<3 joo meillä tuo poika on ihan perinyt äitinsä luonteen (ei hyvä) ja on ollut kyllä opettelemista ihan tosissaan hermojen kanssa.
      Aina välillä nyyhkytän morkkiksissani kun on taas tullut suututtua, mutta sitten taas muistutan itseäni ettei se lapsi siitä kieroon kasva.
      Voisin jopa väittää kasvavan nopeammin kieroon sillä, jos vanhemmat olisi oikeuta jäämiehiä ja erilaisia tunteita ei tuoda esille. Eikö se olisi lapsesta outoa, että hän vain tuntee myös negatiivisia tuntemuksia?

      Poista
  4. Parin vuoden ikäisten vanhemmille siis :D

    VastaaPoista
  5. Voe veikkonen, ensimmäiset lauseet luettuani olin kyllä satavarma että Lucas onkin karannut teille ! Ihan samanlaista täälläkin ja ihan käsittämätöntä miten toinen voi suuttua niin nopeasti ja millä tunteenpalolla. :D Kurjinta meillä on ehkä se syöminen, entinen suursyömäri Lugi ei välillä suostu syömään _lusikallistakaan_ eli siis ei edes maistamaan. Kerran näin kävi illalla ja noin tunnin yritettyäni vein sen sitten nukkumaan ilman iltapalaa, no sehän heräs yhdeltä nälissään huutamaan ESSEN, ESSEN (= ruokaa). :D

    Mut hei meilläkin ollaan onneks oltu julkisilla paikoilla vielä melko nätisti ! Toivotaan että jatkuu näin, tsemppiä ♥ Ei tää onneks ikuisesti kestä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. aah joo kunnon draamaqueen, välillä ei ees ymmärrä mistä se tuli! Joskus ihan vaan siitä että en osaa leikkiä oikein hänen autollaan.... Meillä kans syöminen(kin) tuottaa toisinaan ongelmaa... Tsemppiä sinnekin <3 onneksi ei ole ikuista, sitten onkin edessä ne kyselyiät, kuusveeuhmat,teini-ikä ja kaikki muu nanna:D

      Poista

Kiva, jos jätät jäljen käynnistäsi ♥

EMOTICON
Klik the button below to show emoticons and the its code
Hide Emoticon
Show Emoticon
:D
 
:)
 
:h
 
:a
 
:e
 
:f
 
:p
 
:v
 
:i
 
:j
 
:k
 
:(
 
:c
 
:n
 
:z
 
:g
 
:q
 
:r
 
:s
:t
 
:o
 
:x
 
:w
 
:m
 
:y
 
:b
 
:1
 
:2
 
:3
 
:4
 
:5
:6
 
:7
 
:8
 
:9