KURKISTUS KULISSIEN TAAKSE

| On
7.3.14
Kun aloin odottamaan Oliveria, loksahti monen muunkin leukaluut paikaltaan kuin minun.
Minä kun nyt satuin olemaan menevää sorttia joka ei oikein mihinkään pysyvästi sitoudu.
Alusta asti koin, että siinä missä nuorilta äideiltä odotetaan paljon, niin minulta enemmän.
Koin, että minulla ei ole varaa epäonnistua, minun täytyy loistaa kaikessa, minä en saa romahtaa.
Ettei ne jotka odottavat minun epäonnistuvan saa tyydytystä huonoudestani.
Näytin muille eläväni siinä vaaleansinisessä kuplassani ja pelkäsin, 
että joku vielä näkee sen läpi ja rikkoo kuplani.
Toisaalta, ehkä se todistelun tarve auttoi jaksamaan kaiken läpi.





Aika kultaa muistot ja toisinaan mietin, että miten me selvittiin edes.
Voinko nyt romahtaa hetkeksi? 
Nyt on turvallista romahtaa kun elämä Oliverin kanssa on suhteellisen helppoa. 
Voi huokaista. Me selvittiin ja tässä ollaan.

Minä en ihmettele miksi parisuhteet kaatuvat pikkuvauva aikana, 
ihmettelen miten tuo mies edelleen seisoo tuossa. 
Minä voin nyt ääneen sanoa olleeni huono puoliso. 
Olin väsynyt, hyvin hyvin hyvin väsynyt ja yksinäinen. 
Ainoa äiti ystävistä. Ja niillä ystävilläkin on omat arjen askareensa. 
Sen lisäksi olen säälittävyyteen asti huono puhumaan. 
Meillä kaikki oli aina ihan hyvin.
Neuvolatätin kysyessä parisuhteesta mietin mielessä mitä se sellainen tarkoittaa?
 Jos riittää, että joku punkkaa samassa pedissä ja syö samasta jääkaapista,
 niin kyllä, olen parisuhteessa.
Kysyessä minun voinnista, no, minähän voin ihan hyvin.

Ja nyt sanon ääneen, että en ihmettele uutisia pimahtaneista mutseista. 
Ei, ei ole oikein vahingossakaan vahingoittaa pientä lasta. 
Kuitenkin muistan itsekin liiankin hyvin ne ajat, kun en sumun keskeltä nähnyt enään mitään. 
Kuulin vain sen loputtoman huudon. 
Huudon joka alkoi kahdeksalta illalla ja jatkui kolmeen asti yöllä, tauotta. 
Ilman edes yhtä hengähdystaukoa. Joka päivä pelkäsin vain seuraavaa iltaa.



Muistan selvästi kun olin neljä tuntia kannellut Oliveria, 
joka edelleen kiljui selkä kaarella ilman aikomustakaan lopettaa. 
Muistan selvästi ajatukseni silloin. Muistan hävenneeni niitä jo silloin.
Samaan aikaan kun mietin hyppääväni katolta ja manaavani lastani maan syvinpään rakoon, 
häpeän ajatuksiani, kuinka edes kehtaan miettiä mitään niin ikävää, eihän lapsi tuskilleen mitään voi.
Muistan kuinka laskin Oliverin koliikkikeinuun tuon neljän tunnin jälkeen 
ja menin istumaan takapihalle viidekstitoista minuutiksi itkemään. 

Ossi oli (ja on) töissä 6/10 + yksi päivä yötöiden jälkeiseen nukkumiseen. 
Ossista oli konkreettisesti apua kolmena päivänä kymmenestä.
Pullo ei käynyt Oliverille, se pahensi refluksin oireita. 
Niin kerroinko siis, että lapsellamme oli refluksi sekä koliikki?

En yhtään vähättele Ossin tuolloista jaksamista. 
On rankkaa käydä vuorotöissä ja olla aina vapaa-ajat kotona apuna.
Jokseenkin kuitenkin olen vähän katkera,
 kun kaikki aina oli huolissaan Ossin jaksamisesta ja voinnista.
Ossi kuitenkin sai nukkua lähes aina aamuvuoron jälkeen päikkärit,
iltavuoroon mennessä lähes aina niin pitkään kun jaksaa ja yövuoroon mennessä koko päivän.
Neuvolantätiä lukuunottamatta kukaan ei ikinä kysynyt kuinka minä jaksan. Nukunko minä.

Ossin olisi toki ollut helpompi vapaapäivinään antaa mun nukkua yöt, 
jos meille se pullo olisi käynyt. Vaan ei käynyt.
 Joten summasummarum, mä olen nukkunut kokonaiset yöt
 ensimmäisen kerran vasta kun Oliver täytti vuoden.
Jonka jälkeen aurinko rupesi taas paistamaan ja olin ihminen taas.

Se riittämättömyyden tunne. Enkö osaa hoitaa lastani oikein? 
"Ei se meillä itke", eli se johtuu minusta. 
Viekää lapsi pois minulta, minä en sitä osaa hoitaa oikein.


Puolen vuoden kieppeillä kun kiinteäruoka oli kuvioissa,
poika enemmän ylhäällä ja liikkeellä, alkoi oireet helpottumaan.
Ei poistunut kokonaan, mutta arki oli jo hieman siedettävämpää
kun poika ei ollut tuskissaan koko ajan.
Pitkään silti pelkäsin jokaista itkua,
alkaako se taas?



Muistan aina kun ystäväni äiti sanoi Oliverin ensimmäistä kertaa nähdessään, 
kuinka on niin tyytyväisen oloinen poika, niin onnellisen näköinen.
Minä olen tehnyt jotain oikein. Minä olen riittävä. Minä olen hyvä äiti. Väsynyt, mutta hyvä äiti. 
Kiitos, että muistutit. 

Ja minä olen hyvä ja nykyään vähän vähemmän väsynyt. 
Poikani pussailee ja halailee minua päivittäin, uskaltaa uhmata ja raivota, 
tietää että voi minuun luottaa.

Kuplani on poksahtanut, en koe tarvetta kenellekään esittää täydellistä perhe-elämää.
 Mutta voin sanoa niille epäluuloisille jotka kokivat, että minusta ei tähän ole, että oikeassa ette olleet. 
Jos mä jossain olen hyvä, niin äitinä meidän puolitoistavuotiaalle.
Parisuhde, no, ollaan jo päästy lähemmäs selvyyttä mitä se olikaan.
Yksinäisyydestä, kun hoksaa, että ystävissäkin laatu korvaa määrän,
niin on helpompi hengittää.

Millainen sitten on hyvä äiti?
Sellainen joka aidosti välittää ja on läsnä.

Ja koska en ole pyhimys niin voin hyvällä omallatunnolla myöntää 
näprääväni joskus liian paljon puhelinta,
laittavan pojan katsomaan telkkarista piirettyjä 
ja että jos laiskottaa vaikka ulkona olisi hyvä sää, laiskottelemme sisällä.

Valehtelisin jos väittäisin, että en ikinä menetä malttiani.
Valehtelisin jos väittäisin, että jaksan aina leikkiä lapseni kanssa.
Valehtelisin jos väittäisin, että äitinä olo on aina kivaa.

Tekeekö se minusta huonoa? Ei.
On hyvä tiedostaa omat rajansa,
myöntää itselleen heikkoutensa.
Harjoitteluhan tekee mestarin.



30 kommenttia on "KURKISTUS KULISSIEN TAAKSE"
  1. Todella hyvin kirjoitettu teksti ja ajatukset kuulostavat liiankin tutulta. Itse itsellemme usein ne paineet luodaan, tai ainakin minun kohdallani asetan itselleni liian kovat tavoitteet ja lähipiiri taas yrittää saada hölläämään. Mutta, yksi pieni asia kerrallaan päästään niistä yli ja kehitytään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos:) näinhän se on, itse olemme itsellemme pahin vihollinen.

      Poista
  2. Voi.. Pidättelin itkua koko kirjoituksen ajan. Heh. Upeasti kirjoitettu ja sulta tuntuu löytyvän näitä mielenkiintoisia aiheita ja avautumisia kun taikurin hatusta. Muistan sillon kun sulla just oli tullut synnäriltä kotiinlähtökirjoitus kuvan kanssa facebookkiin ja seuraavana viikonloppuna näin sut Amarillossa. Katoit mua suoraan silmiin ja näytit jotenkin super syylliseltä, vaikket varmaan ees tiennyt kuka olin, ehkä Teemun kautta tiesit.. Tuli jotenkin sellanen olo, että katoinkohan mä jotenkin pahasti tai onkohan teillä kaikki hyvin jne. Nyt vasta blogin kautta oon ymmärtänyt, että teidän vauva-arki ei olekaan niin ihanaa ja upeaa ja täydellistä, vaikka Oliverin toinen toistaan sulosemmat kuvat facessa niin väittääkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos<3 täytyy myöntää että itsekin tirautin tätä kirjoittaessa. Vähän korjaan, että ensimmäisen kerran olin ulkona kun oliver oli 1 kk;) mutta tapahtumaa en muista. Helpompi on usein sanoa että kaikki on hyvin, eikä myöntää itselle olevan piipussa.

      Poista
    2. Ja rakastan meidän arkea vaikka se ei aina ruusuilla tanssimista olekaan:)

      Poista
  3. hyvin kirjoitettu! :) ihanaa kun kirjoitat niin rehellisesti ilman mitään kiiltokuvia! :)

    VastaaPoista
  4. Niin ihanasti kirjotettu! Ja ihanaa että olet oivaltanu hyvät ja huonot puolesi! Minulla meni kauemmin tajuta että olen hust hyvä sellaisena kuin olen. Minulla oli myös vaikea vaihe mutta se oli kun kuopus oli 2-3kk:n ikäinen, sillon tuntui kuin olisin romahtanut täysin...siinä oli kaikkea muutakin (valittavat naapurit, lastensuojeluilmoitus jne.).
    Nyt olen jaloillani ja olen varma omasta roolista, OLEN hyvä äiti ja niin ovat kaikki muutkin jotka yrittävät parhaansa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jopas!! Olet sinäkin saanut kaikkea kestää, toivottavasti asiat on nyt hyvin ja naapurit osavat pitää huolen omista asioista! :)

      Poista
    2. Noniin, sanoithan että nyt kaikki hyvin. Ihana niin ja ihanaa että tiedostat olevasi omille lapsillesi maailman paras äiti<3

      Poista
  5. Tästä tuli mieleen eräs kesä. Tulitte airin ja mummu kanssa töysään kun oltiin mökillä. Noh tarkotushan oli että lähettä sinä iltana takas kotia, mutta eihän se nii mennyt kun me päästiin leikin vauhtiin niin olit siellä koko loppu viikon meidän kans. :) muistan aina mikä leikki meillä oli uinnin ja saunomisen ja kalan kiduttamisen sangossa lisäksi :D se oli koti leikki. Ja siinä kotileikissä saltsu oli aina äiti. Yritin ehottaa olevani äiti mutta vastaus oli aina että mä tai sit en leiki. :) uskon ja tiedän että saltsu on hyvä äiti ❤️ T.Epi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :')<3 kiitos, harmi kun en itse muista!!

      Poista
  6. Voi kuin ihana ♥ "Koin, että minulla ei ole varaa epäonnistua, minun täytyy loistaa kaikessa, minä en saa romahtaa. Ettei ne jotka odottavat minun epäonnistuvan saa tyydytystä huonoudestani." Mulla oli IHAN samanlainen fiilis. Onneks Lucas oli "helppo" (siis verrattuna just johonkin koliikki- ja/tai refluksivaaviin) niin ei tarvinut romahtaa ja aiheuttaa tyydytystä kaikille dorkille, meidän vauvavuosi oli yhtään valehtelematta aivan ihana. Edelleen tosin mulla on sellainen fiilis että aika harva pitää mua hyvänä äitinä mutta EI KIINNOSTA ! Kunhan me itse tiedetään olevamme parhaita, vaikka sitten välillä laiskoja telkkarin katsojia ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka olisi ollut "helppo" niin aina se on vaan mullistavaa, se ensimmäinen lapsi. Varsinkin jos siihen liittyy paineita. Eli turha vertailla vaikka meillä olikin "vaikea" vaavi.Mä uskon, että sä olet Lucakselle maailman paras äiti. <3 eikä tarvi todella muiden mielipiteiden kiinnostaa, tärkeintä on itse tietää totuus!

      Poista
  7. tällä blogilla on todellakin pontenttiaalia! jatka samaan malliin, loistavaa, ei hienostelua tai muuta turhaa diipadaapaa.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Vaikka aina toisinaan tykkään kirjoittaa ihan diipadaapaa;)

      Poista
  8. Huh, jotenkin huojentaa lukea, että teilläkin itkut ilmeisesti jatkui vielä sen 3 kk:n koliikin jälkeen? Kun meillä ei vielä varsinaisen koliikin loppumisen jälkeen helpota täysin. Ja refluksi vaivaa myös. Olette nyt mun esikuviani ja ajattelen teitä aina kun itku jatkuu. <3

    -Karo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä jatkui puoli vuotiaaseen ja siitä pikkuhiljaa rupes helpottaa. 1v synttäreiden jälkeen ei oo ollut kun pari kertaa närästystä mutta ne on mennyt helposti ohi.
      Kyllä se siitä! Vaikka varmasti tuntuu ettei jaksa odottaa milloin se siitä ja päivät tuntuu viikoilta. Koita vaan jaksaa ja puhua läheisille ja uskalla pyytää apua, ei oo häpeä myöntää että voimat on vähissä.
      Isot tsempit teille ja toivottavasti menee pian ohi<3

      Poista
  9. Onpas hyvä tietää, kiitos<3 Ihanaa kevättä teille, jatkan blogisi lukemista!

    T. se sama anonyymi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja samoin :) aina on kiva saada uusia lukijoita!

      Poista
  10. Vautsi ku oli hyvä kirjoitus. jatka samaan malliin :)

    VastaaPoista
  11. En voi kun kuvitella miten rankkaa ja raastavaa ja epätoivoista jatkuvan itkun kuunteleminen on ollut. Meillä ei ollut tuollaisia huutoja, mutta parin viikon iltaitkuja - kesti parisen tuntia kerrallaan- oli ja olin jo tunnin jälkeen ihan poikki. Mulla onneksi mies oli apuna enkä olisi jaksanut sitä ensimmäistä vuotta ilman miehen ja molempien vanhempien apua. Voih, kylläpä itkettääkin ajatella, kuinka rankka ensimmäinen vuosi oli :'( Kaikki sanoivat aina, että poika on helppo tapaus, niin tyytyväinen ja iloinen poika. silloin musta tuntui vaan, ettei kukaan uskonut kun yritin sanoa, että mulla ei sen kanssa ollut helppoa. Ja kyllähän se poika olikin ihan normaali, mutta äiti ei. Väsynyt, luultavasti jollain asteella masentunut ja myös tuntui että olin ihan yksin. Se normaali vauva-arki jo oli todella rankkaa minulle, joten olet todella ollut vahva kun olet noin hyvin selvinnyt koliikki/refluksilapsen kanssa. Sinusta myös huokuu voimakkaasti pyyteetön rakkaus lapseesi :) Olette lyömätön pari!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, toi oli musta kaikista raskainta, kun tuntui että kaikki muut vähätteli "on se meillä niin helppo" "ei se meillä itke" yms. Mä olin varmasti myös masentunut ja onneksi pääsin suosta ylös vaikka en tajunnut apua hakea. Ja eihän näitä voi eikä tarvitse keskenään vertailla, jokaisessa perheessä on ne omat hankaluutensa ja rankat vaiheet, siellä varmasti ihan yhtä tiukilla ollaan oltu. Oletko itse ihan toipunut vauvavuodesta vai nosteleeko masennus vielä päätään? Haitko sä ulkopuolista apua? :) Kiitos kauniista sanoistasi <3

      Poista

Kiva, jos jätät jäljen käynnistäsi ♥

EMOTICON
Klik the button below to show emoticons and the its code
Hide Emoticon
Show Emoticon
:D
 
:)
 
:h
 
:a
 
:e
 
:f
 
:p
 
:v
 
:i
 
:j
 
:k
 
:(
 
:c
 
:n
 
:z
 
:g
 
:q
 
:r
 
:s
:t
 
:o
 
:x
 
:w
 
:m
 
:y
 
:b
 
:1
 
:2
 
:3
 
:4
 
:5
:6
 
:7
 
:8
 
:9