Image Slider

NIPSNAPS

| On
5.3.17
Olen aina tykännyt pitkistä hiuksista pojilla/miehillä ja sen takia olen Oliverinkin kohdalla odottanut tukanleikkuun kanssa siihen saakka, että Oliver itse niin haluaa. Olen kuitenkin jo jonkin aikaa aina aika-ajoin ehdotellut, että josko vähän leikattaisiin. Oliverin tukka on helposti takkuuntuva ja me molemmat aika laiskahkoja tukan harjaajia, tukka oli myös hyvin usein silmillä eikä Oliver kovin mielellään antanut pitää hiuksia kiinni. 

Tukka oli kuitenkin hänelle hyvin rakas, eikä hän tahtonut sitä leikata. Tämän asian suhteen olin sitä mieltä, että monesta asiasta minä päätän aikuisena mutta lasten hiukset ja pukeutuminen ovat sellaisia asioita, joihin lapsi saa ihan itse tehdä omat päätöksensä. Kyllä mulla usein kävi mielessä kun häntä tytöteltiin tai kiusoiteltiin pitkästä tukasta, että leikkaan sen ettei vain kiusattaisi, mutta tajusin joka kerta kuinka typerää se olisi ja miten vääränlaisen ajatusmaailman se loisi Oliverille. Eihän hänen tarvitse tukkaansa todellakaan leikata muita miellyttääkseen enkä minä siihen todellakaan pakottaisi, halusin että kun hän joskus tukkansa tahtoo leikata on se oltava hänen oma tahto eikä kavereiden, läheisten saati vanhempien painostamana. Ihanaa kuitenkin, että Oliver ei osannut yhdistää, että jotkut lapset tytötteli häntä pidemmän tukan takia vaan ajatteli, ettei ne muut vain tiennyt hänen nimeään (<3). 




Eilen kun katseltiin telkkaria Oliver yhtäkkiä kysyi voinko leikata häneltä palan tukasta. Sanoin, että en minä siitä mitään yhtä suikaletta silvo, että sitten leikataan kaikkialta johon hän yllättäen vastasi sitten että okei, leikataan mulle sellainen Zanen tukka. 

No saatoin hiukan sisäisesti nauraa mielikuvalle pikkulegon pystyssä liikkumattomasta tönöttävästä tammenterhotukasta, mutta käskystä harjasin Oliverin tukan selväksi, laitoin ponnarille ja kysyin kolmesti oletko varma ennenkuin napsasin monta senttiä pitkän poninhännän. Sen enempää en uskaltanut itse tehdä vaan lähdettiinkin suorintein parturiin.

Parturissa annoin kampaajalle ohjeeksi vain, että ei kiitos mitään pyhäkoulu-lookia mutta muuten pitkälti päätösvallan Oliverin käsiin. Jossain vaiheessa pyysin kampaajalta kuitenkin sellaista ananastukkaa, ilman kuitenkaan että ihan koneella nyhvättäisiin lyhyeksi, mutta kuitenkin niin, että Oliverilta aina välillä kysyttiin saako leikata vielä lyhyemmäksi.




Ja siis iik miten superihana isopoika sieltä kuoriutui. Vähän ollaan molemmat kaipailtu myös pitkää tukkaa, mutta samalla kun olen kovasti kehunut tätä lyhyttä tukkaa olen koittanut olla kuitenkin painottamatta, että tämä olisi millään tavalla parempi tai että pitkässä tukassa olisi ollut mitään vikaa. Pitkän tukan kaipuuseen olen vastannut vain, että sen saa kasvatettua takaisin ja että tukalla on kiva leikkiä kun se on uusiutuva luonnonvara. Mutta että lyhyt on nyt kiva ja ihana ja hän on kovin komea, mutta niin oli pitkälläkin tukalla. Niin tai näin, juuri hyvä tuollaisena kuin on. 

"Everything happens for a reason"

| On
28.2.17

Niin, harvoinpa ne asiat menee justiinsa sillein kuinka ne on suunnitellut menevän. Olin ilmoittanut töihin, että palaan kahden vuoden jälkeen helmikuussa. Tarkoitus oli hakata duunia omien sivutöiden lisäksi hulluna ensi vuoden kesälle asti, jolloin oli tarkoitus tanssia häitä. Oli tarkoitus säästää rahaa, koska en ollut valmis tinkimään mistään. Tänä kesänä aioin vihdoin kiertää festareita ja matkata uudelleen ystävän kanssa Amsterdamiin.

Sitten tuli outo tunne. Yhtenä ihan tavallisena iltana, ei mitään erikoisia oloja tai menkkojen poisjääntiä, kierto oli imetyksen takia niin ihmeellinen edelleen, että en ihmettelisi vaikka ne olisi parikin kuukautta poissa. Oli vain tunne.  Se tunne oli niin vahva, että se vei mut hyvin hämmentyneenä apteekkiin, josta palasin kotiin suoriltaan vessaan. Ei mennyt kuin hetki, kun tikkuun jo piirtyi todella selkeät kaksi viivaa. 

Ensimmäiset fiilikset olivat kauhunomaiset, ei oltu mietitty kolmatta jos ollenkaan niin ainakaan vuosiin. Todella pian kauhu muuttui peloksi selviäähän vauva ja tänään nt-ultran jälkeen toivon, että uskaltaisin vihdoin pelon sijaan aloittaa odottamisen. Ja jos kaikki menee hyvin, on meitä syyskuussa viisi.

"The best things in life come at the most unexpected moments"


Tukkani salat! sis. alekoodi Studio Luxosin Miialle

| On
4.2.17

Pidempään mua eri somekanavilla seuranneet ovat varmaan pistäneet merkille, että mulla on tukan väri tai vähintään sävy vaihtunut melko tiuhaantahtiin kahden vuoden sisällä. Ennen Studio Luxoksen Miialla käymistä kävin kampaajalla max. kerran vuodessa, mulla oli luonnonvaalea tukka ollut jo useamman vuoden ja otin niihin aina vain vähän raitoja. Vivian oli juuri syntynyt ja kaipasin jotain muutosta ja silloin tuntui paljolta jo se, että vaihdettiin mun lämmin luonnonvaalea tukka kylmän sävyiseksi, jossa kuulsi hempeä helmiäinen. Sen jälkeen päässä kävi tummanharmaa, pinkkiin taittava liila, siniseen taittava liila, laventeli, laventeli tummalla tyvellä, vaaleanharmaa, vaaleanharmaa tummalla tyvellä ja nyt viimeisenä operaationa on ollut saada mulle mahdollisimman vaalea tukka.



Kyllähän ihan paksuja väittäisin, jos sanoisin ettei tukassa ole tiuha värjäystahti ja värin vaihdosten välissä vaatineet vaalennukset jättänyt jälkeä. Tukka on ohentunut ja latvaa saisi leikata, mutta useasta vaalennuksesta huolimatta tukka ei ole katkeillut kuin ihan parista kohdasta ihan vähän. Tiesin ottavani riskin lähtiessäni blondaamaan tukkaa, mutta vaikka olen parin vuoden sisällä viihtynyt jokaisessa tukassa mitä Miia on minulle loihtinut, on vaalea vaan aina eniten minua. Voihan se olla että parin kuukauden päästä olen taas päättänyt toisin, heh. Kaikesta huolimatta on Miian rautaisella ammattitaidolla saatu mulle loihdittua kerta toisensa jälkeen upeampi tukka ilman, että tukka olisi kärsineen näköinen.

Miia vaalensi mun tukkaa mahdollisimman miedosti, koska tarkoituksena oli vaalentaa vain oma tumma tyveni, sekä purkaa latvasta vanhaa sävyä pois. Jokaisella vaalennuskerralla ollaan laitettu Olaplex vaalennusaineen sekaan ja se tehtiin nytkin. Olaplexin tarkoitus on hoitaa ja korjata hiuksen kuitukerroksen rakennetta, estää värikäsittelyn/vaalennuksen aikana hiuksen rikkisiltoja katkeamista ja samalla korjata jo katkenneita rikkisiltoja. 

Vaalennuksen jälkeen hiukset kuivattiin, leikattiin ja sävytettiin kevytvärillä, jotta tulos vaalennuksen jälkeen ei jäisi lämpimäksi. Kevytväristä valittiin vaaleita tuhkan ja helmiäisen sävyjä, että saatiin hiuksista mahdollisimman vaaleat ja viileät. Vaikutusajan jälkeen väri huuhdeltiin ja hiukset hoidettiin Olaplexin "toisella vaiheella". Lopuksi hiukset pestiin vielä Joico Color Endure Violet- shampoolla ja hoidettiin Joico Color Endure Violet- hoitoaineella.



Vaalea on hyvin vaikea saada pysymään viileänä, ilmansaasteiden sekä ihan suihkussa käymisen takia. On ihan putkistosta kiinni, alkaako tukka kellertämään vai vihertämään. Oma salaisuuteni hiusten ylläpitämiselle on se, että pesen tukan vain kerran viikossa ja käytän Joicon tuotteita, joita kampaamossakin minulle käytettiin. Hiuksia hellimään sain myös mukaani Olaplexin "kolmannen vaiheen" ja nämä kaikki heitän hiuksiini kerta viikkoon. Jotta saisitte ihan oikean kuvan mun tukan sävystä, on mun kasvokuvat otettu luonnonvalossa ja niitä ei ole muokattu ollenkaan. 

Studio Luxos on yksi harvoista kampaamoista, joissa on Joico-hoidot käytössä.


Itse olen ihan superhypertarkka kuka tukkaani saa koskea ja ehkä juuri sen takia olen nyt uskaltanut vähän turhankin usein istahtaa kampaamon penkille. Miian kanssa aika ei käy pitkäksi, vaikkakin meidän puhetulvan takia mun kampaamoajat on aina sijoitettava illan viimeiseksi kun ne tuppaavat venähtämään... Suosittelen siis parin vuoden kokemuksella lämpimästi Studio Luxoksen Miiaa <3 Ja hei, nyt helmikuun aikana Miialle varatuista ajoista saa -15% mainitsemalla varauksen yhteydessä SALLA15! Tässäpä vaikka mainio sauma varata aika tyttöystävälle ystävänpäiväksi tai äitienpäivälahjaa äidille kevääksi ;)


*tuotteet saatu näkyvyyttä vasten
*postaus toteutettu yhteistyönä Studio Luxoksen kanssa

Isopieni Vivian

| On
3.2.17

Vivian on jo vuoden ja lähes kahdeksan kuukautta vanha, ajatella. Vaikkakin hän pienen kokonsa ja sirppanan vartalonsa puolesta muistuttaa usein puolivuotiasta kävelevää vauvaa, on hänen taitonsa kuitenkin jo ihan ison tytön. Hienosti hän auttaa tekemään ruokaa, ottaa kaapista/laatikosta lasin, raahaa tuolin keittiönkraanan eteen ja valuttaa itsellensä vettä. Syö itse, juo lasista ja pukee housut, kengät sekä pipon päähänsä taidokkaasti. Heittää palloa, taitaa tasapompun alkeet, juoksee kovaa vauhtia ja leikkii hienosti veljensä kanssa. Rakastaa piirtämistä (liikaakin, meillä on tyynyt, lattiat, seinät, patterit, matot sekö ovet merkattu) ja veljen selässä ratsastamista. Puhuu.

Puhe on pitkälti vielä epämääräistä papattamista, jonka seasta tarkkakorvainen voi löytää jo ihan selkeitä sanoja. Hienosti hän osaa myös pyydettäessä toistaa sanoja, mutta tässä pientä listaa sanoista, joita hän itse jo käyttää.

-piitää piirtää
-kiija kirja
-kaakki karkki
-kaikki
-kukka
-kakka
-pappa
-pappi nappi
-papa napa
-vauva
-hauva
-tätti tähti
-äiti
-ihi isi
-iiti irti
-tui toi
-titä sitä
-ei
-hyi
-piipaa kaikki autot
-isää lisää
-kiikkakkaa ratsastaa
-kiitti
-nui noi
-pua apua
-appu loppu
-pää
-koova korva

Kuinka paljon teillä on tässä vaiheessa puhuttu? Onko tullut jo selkeitä lauseita? 

Mitä isompi edellä, sitä pienempi perässä

| On
23.1.17







Hauska seurata näiden kahden sisarussuhteen muotoutumista. Pienempi katsoo isompaa selvästi ylöspäin ja välillä Oliver ihan turhaantuu kun ei saa yhtään omaa tilaa siskon haleilta ja pusuilta. Vivian myös tekee nykyään kaiken, siis ihan kaiken Oliverin perässä. Kuviin hän ei suostu kuin lahjomalla, mutta heti kun veikasta otetaan kuvia täytyy heittää itsellekin lätsä päähän ja änkeä kuvaan mukaan. Veljen perässä täytyy myös kiivetä kaikkialle ja olla turpa edellä jokapaikassa kun taidot ei ihan aina riitäkään. Mutta veikka auttaa aina, niin hyvässä kuin pahassa... 

Kun siihen porkkanaankin voi tukehtua

| On
9.1.17
Puuh, miksi ja miten se äitinä oleminen tuntuu yhtä edelleen olevan jotain rakettitiedettä? Kauhean raadollista, vaikka luulisi riittävän, että rakastat ja pidät huolta hyvinvoinnista. Se mitä itse lasken hyvinvointiin on rakkaus, ravinto, puhtaanapito ja läsnäolo. Rakettitiedettä siitä tekee mm. se, että täytyy tietää mitä syöttää, miten syöttää, mistä se on peräisin, mitä kaikkea sisältää, miten paljon ja mitä se pahimmillaan voi aiheuttaa. Tiedättekö, kun siihen porkkanaankin voi tukehtua.

Sanoisin, että jopa ne huonosti nukutut yöt, pukemisrumbatappelut ja parisuhdekriisitkin on vielä ihan tissien läpsyttelyä sen rinnalla, mitä toinen äiti pahimmillaan toiselle voi olla. Arvostelevat ei meillä koskaan vaan ja meillä kyllä ainakin vaan- kommentit, kauhistelut, syyttelyt ja ei niin hyväntahtoinen neuvominen. Kaikista ärsyttävimpiä lienee kuitenkin kommentit, jotka on pohjimmiltaan inhottavia mutta piilotettu "mukavaksi". Kyllä sitä huomaa myös itse herkästi vertailevansa itseään muihin täällä somessa, että ei se ole aina muiden toimesta se alemmuuskompleksi ja riittämättömyyden tunne. Miksei voitaisi tunkea sitä syyttävää sormea vaikka suun kautta toisen korvaan, nauraa paskanaurua ja tsempata toinen toistamme kun samassa paatissa kuitenkin seilataan. Erimieltä tietysti saa- ja pitää olla, se voi parhaimmillaan olla puolin ja toisin todella hedelmällistä, mutta raja menee rikki kun aletaan tuomita toisen mielipiteitä ja kasvatusmetodeita.



Ylläolevat asiat ovat mulle henkilökohtaisesti sellaisia asioita, joita en ihan ymmärrä. En sitten tiedä onko vika mussa vai missä, kun en ihan sisäistä miten jonkun kanssaäitylin perskannikoita kaivelee paljonko meillä syödään sokeria (ja mitä sokeria? inkkarisokeria? valkoista? makeutusainetta?!,hedelmiä..eihän liikaa? eihän viinirypäleitä, tai kamala..Rusinoita!!), kuinka usein käyn ulkona tai kauanko imetän. Mutta hei siis, jos jonkun elämänlaatu ja perhearki kokee täyskäännöksen ylöspäin sillä, että minä muutan meidän perheelle hyväksi todetut toimintatavat heidän perheelle mieluisiksi, niin voin koittaa olla avuksi!

Meillä on usein sotkuista, syödään roskaruokaa, sokeria eikä ulkoilla päivittäin. Mä huudan joskus kun menetän hermot ja olen joskus jopa saanut itkupotkuraivarit, jolloin Oliver on silitellyt mun päätä ja kysynyt auttaako. Ja on päiviä kun saa taputtaa itseään olalle, että selviydyttiin päivästä ilman yhtäkään riitaa, meillä on ollut pitkään aamusta iltaan puhtaista raaka-aineista tehtyä ravintoa ja kotikin kiiltää. 
Mut hei se on sitä balanssia, eikös. 


Mä en todellakaan ollut Oliverin parin ensimmäisen vuoden aikana näin lungi. Mut tiiättekö mikä jeesaa? Löytää sellaisia äitiystäviä, jotka nähdessään sut huonoimmillaan ne ei pidä sulle puhuttelua, että nyt kuule hei vähän mokasit. Hyvä ystävä ja äiti nyökkää ymmärtäväisesti, keittää sulle lisää kahvia ja etsii kaapista millä lahjoa lapset jaloista. Ja tietysti jotain myös äidille.

VILLIT KULMAT

| On
4.1.17